OOPPERAA - Savonlinnan Oopperajuhlien ryhmäblogi

  • 4.7.2019 6.52

    Vuonna 1967 tapahtunut Savonlinnan Oopperajuhlien uusi alku käynnistyi niin kuin mikä tahansa uusi kulttuurifestivaali. Alkuinnostuksen jälkeen eteen tuli monenlaisia käytännön ongelmia, eikä seuraavan näytäntökauden toteutus suinkaan ollut mikään itsestään selvä juttu. Taloudelliset ongelmat kärjistyivät 1970-luvun alussa ja vuoden 1972 festivaalikesän sekä koko Oopperajuhlien tulevaisuuden pelasti puolalaisen Lódzin suuren teatterin vierailu Olavinlinnassa. Omiin tuotantoihin ei tuona kesänä ollut varaa.

    Kyseinen puolalaisvierailu oli pieni alkusoitto sille vierailutaloperinteelle, joka on rikastuttanut Savonlinnan Oopperajuhlien ohjelmistoa yli kolmekymmenen vuoden ajan. Haasteiden täyttämien ensi vuosien jälkeen 70- ja 80-luvuilla Oopperajuhlien toiminta kasvoi todella nopeasti ja festivaaliorganisaatio alkoi olla pienen ongelman edessä; miellyttävän sellaisen, mutta ongelmanpa hyvinkin. Kulttuuriyleisön oopperanälkä oli liki kyltymätön ja syksyllä myyntiin tulleet seuraavan kesän oopperaliput myytiin tai varattiin loppuun parissa päivässä. Tuolloin kolmiviikkoiseksi laajentuneen juhlakauden pidentämiselle oli selvästikin kysyntää ja tarvetta, mutta tähän ei käytännössä ollut omin voimin mahdollisuuksia. Jo pelkästään orkesterin kesäkauden pidentäminen osoittautui mahdottomaksi, kaikkien soittajien omien kotiorkesterien syyskauden aloituksen mukanaan tuomat velvoitteet veivät muusikot pois Savonlinnasta heti juhlakauden päätyttyä, heinäkuun lopulla.

    Oopperajuhlien tuolloisen johdon ratkaisu tilanteeseen oli jatkaa festivaalia yhdellä viikolla vierailevan oopperatalon voimin. Koska vierailijat toivat mukanaan koko tuotantonsa: lavasteet, puvut, ohjauksen, solistit, kapellimestarit, kuoron ja orkesterin, Oopperajuhlien oma taiteellinen henkilökunta saattoi poistua kaupungista ja jättää Olavinlinna vierailijoiden käsiin. Kesästä 1987 lähtien vaikeasti valloittavaksi rakennettu Olavinlinna on siis otettu haltuun vuosittain milloin mistäkin päin maailmaa tulleiden ”valloittajien” voimin.

    Ensimmäiset Olavinlinnan oopperavalloittajat tulivat eteläisestä naapurimaasta, Virosta. Estonia-teatteri toi mukanaan Bizet’n Carmenin ja Musorgskin Hovanštšinan, joista varsinkin viimemainittu oli upea esitys ja merkittävä taiteellinen lisä Oopperajuhlien tuon kauden ohjelmistoon. Seuraava kausi toi vieraita merkittävästi kauempaa: Kiinan keskusoopperan vierailu laajensi Savonlinnan oopperakulttuuritarjontaa aivan uusille urille ja oli monella tapaa enteellinen tapaus myöhempiä vuosia ajatellen. Vaikka suurin osa vierailutaloista ja -festivaaleista onkin tullut Euroopasta, ihan ymmärrettävästi, monesti on tultu myös todella kaukaa. Vuonna 2003 vieraat tulivat melkeinpä toiselta puolen maapalloa, kun Chilen Teatro Municipal de Santiago saapui Savonlinnaan. Santiagolaisten kanssa saimme aikaan myös vastavierailun, Macbeth-produktiomme esitettiin Teatro Municipalissa saman vuoden toukokuussa.

    Vierailutalolistaa silmäillessä joutuu useamman kerran suorastaan pyörittelemään päätään ihmetyksestä. Ei ole ihan pikku juttu se, että Olavinlinnassa ovat vierailleet Lontoon kuninkaallinen ooppera, Moskovan Bolshoi-teatteri, Pietarin Mariinski, Semperoper Dresden, Barcelonan Gran Teatre del Liceu, Palermon Teatro Massimo ja monet muut huipputalot ja -festivaalit ympäri maailmaa.
     
    Mariinski-teatterin vierailu Olavinlinnassa kesällä 1997. Borodinin Ruhtinas Igorin solisteina Mihail Kit ja Galina Gortshakova.
    Aika usein vierailutalot ovat tuoneet mukanaan sellaista ohjelmistoa, jota Oopperajuhlien ohjelmistoon hyvin todennäköisesti ei omin voimin olisi koskaan tuotettu. Näin Savonlinna on pystynyt tarjoamaan asiakkailleen myös todellisia teosharvinaisuuksia. Monesti ainakin toinen kesän vierailutuotannoista on edustanut kunkin maan omaa oopperakulttuuria, Shanghain ooppera toi mukanaan kiinalaista nykyoopperaa, Norjan kuninkaallinen ooppera norjalaista ja chileläiset omaansa. 
     
    Kiinalaista Uhkapeliä (Deqing Wen: Le Pari) Shanghain oopperan tuomisina vuonna 2008. Etualalla Kerjäläisen roolia laulanut Liming Chi.
    Tänä vuonna Savonlinnassa vierailee kaksi oopperataloa, eikä kyse olekaan ihan mistä tahansa oopperaorganisaatioista. Volksoper Wien on paitsi se ”toinen” Wienin oopperatalosta, myös se, joka oopperaohjelmiston ohella on vahvasti ylläpitänyt wieniläisoperetin perinnettä, joka on ollut katkeamatonta Johann Straussin ja Franz Lehárin päivistä lähtien. Kun Volksoper Wien esittää Straussin Lepakkoa, kyseessä on vähän sama asia, kun Helsingin kaupunginorkesteri soittaa Sibeliuksen Finlandiaa. Aidompaa ei voi olla! Ja tänä kesänä tuota aitoa wieniläisoperettia tarjotaan Olavinlinnan lavalla.

    Jos Volksoper Wien on maailman tunnetuin ja arvostetuin operettinäyttämö, toinen vierailijamme Teatro alla Scala Milanosta lienee vastaavassa asemassa oopperatalojen suhteen. Tai ainakin se on ehdottomasti eräs tunnetuimmista ja varmasti erityisesti italialaisen oopperakulttuurin todellinen kotipesä. La Scalan lavalla ovat saaneet kantaesityksensä monet italialaisen oopperakirjallisuuden klassikkoteokset. Siellä mm. Giuseppe Verdi lunasti paikkansa kaikkien italialaisten sydämissä Nabuccon kantaesityksen myötä ja samalle näyttämölle hänen säveltäjätaipaleensa myös päättyi viitisenkymmentä vuotta myöhemmin kahden viimeisen oopperan, Otellon ja Falstaffin ensiesitysten kera. 

    Tavallaan olisi ollut mukavaa, että milanolaiset olisivat tuoneet mukanaan jonkun nimenomaan omassa talossaan kantaesitetyn teoksen, mutta toisaalta: tänä kesänä Olavinlinnassa kuultava Verdin I masnadieri (Rosvot) on juuri sellainen Savonlinnan Oopperajuhlien ohjelmiston täydentäjä, jota vierailutaloperinne on parhaimmillaan ylläpitänyt. I masnadieri on nykypäivänä Verdin tuotannon teosharvinaisuus, jota ylipäätään esitetään aika vähän. Onhan todella upeaa, että voimme oman Rigolettomme rinnalla tarjota asiakkaillemme Verdi-oopperan, jota monikaan heistä ei ole aiemmin lavatuotantona kuullut ja nähnyt. Ja kuuluuhan La Scalan vierailun yhteyteen myös komeaakin komeampi Verdi-gaala, josta tulee varmasti eräs kaikkien aikojen konsertti Olavinlinnassa. Luisa Millerin alkusoitolla aloitetaan ja Nabuccon hebrealaisten orjien kuoroon lopetetaan ja niiden välissä on todellisia herkkupaloja säveltäjämestarin pitkältä uralta upean solistikvartetin sekä Teatro alla Scalan kuoron ja orkesterin esittäminä. Toistamiseen on pakko todeta: aidompaa ei voi olla!

    Se, että Savonlinnan Oopperajuhlilla vierailee saman kauden aikana sekä maailman kuuluisin oopperatalo että maailman kuuluisin operettitalo kertoo ainakin kahdesta asiasta: Viimeistä kesäänsä Oopperajuhlien taiteellisena johtajana aloittavalla Jorma Silvastilla on komeasta kansainvälisestä solistiurastaan johtuen vieläkin erittäin hyvät suhteet huippuoopperatalojen johtajiin. Tämän lisäksi Savonlinnan Oopperajuhlien maine maailmalla on arvostettu ja merkittävä. Vuosien saatossa Olavinlinnassa on vieraillut oopperaseurueita ympäri maailmaa ja käytännössä kaikki niistä ovat jättäneet Savonlinnan suorastaan haikein mielin, niin mieleenpainuva tuo vierailu ainutlaatuisella oopperanäyttämöllämme on ollut. Ehkä näitä vierailuitakin tärkeämpää Oopperajuhlien kansainvälisen arvostuksen osalta on kuitenkin se, että omat tuotantomme edustavat vuosi toisensa jälkeen oopperantekemisen ehdotonta huipputasoa, näin on tänäkin vuonna. 

    Vaikka tässä vaiheessa, kun alkavan kauden kaikki ensi-illat, niin omat kuin vieraatkin ovatkin vielä edessäpäin, on kenties turhanaikaista ylpeänä röyhistellä rintaa, mutta silti: Parin viikon kuluttua Olavinlinnassa koetaan todellinen Verdi-juhlaviikko, onhan tuolloin ohjelmistossa La Scalan I masnadieri ja gaalakonsertti sekä oma Rigolettomme. Ainakin tässä vaiheessa olen aika vakuuttunut siitä, että upea Rigoletto-tuotantomme ei kalpene maineikkaan milanolaistalon tuomisten rinnalla yhtään tippaa, vaan ottaa paikkansa vertailukelpoisena näiden rinnalla komeasti. Sitä odottaen.

  • 29.5.2019 7.42

    Tämänvuotisen Timo Mustakallio -laulukilpailun varsinaiset osanottajat on Helsingissä 9.5. pidetyn esikarsinnan jälkeen valittu. 15 nuorta laulajaa; 5 sopraanoa, 4 mezzosopraanoa, 1 tenori ja 5 baritonia valmistautuvat tällä hetkellä kukin tahollaan heinäkuiseen koitokseen. Nykysuuntauksen mukaisesti bassoja ei joukkoon tälläkään kertaa ole löytynyt.

    Oopperalaulaja Timo Mustakallio perusti vuonna 1973 nimeään kantavan rahaston edistämään suomalaista laulutaidetta. Rahaston näkyvin toimintamuoto oli järjestää vuosittain Savonlinnan Oopperajuhlien yhteydessä suomalaisille nuorille laulajille suunnattu laulukilpailu. Timo Mustakallio oli Martti Talvelan hyvä ystävä ja edellisenä vuonna Savonlinnan Oopperajuhlien taiteellisen toimikunnan puheenjohtajaksi valitun Talvelan vaikutus lienee ollut merkittävä myös laulukilpailun perustamispäätöksessä. 

    Ensimmäinen Timo Mustakallio -laulukilpailu järjestettiin Savonlinnassa kesällä 1974. Heti alusta lähtien uusi kilpailu herätti suurta kiinnostusta sekä potentiaalisissa kilpailijoissa että yleisössä ja siitä muodostui hyvin nopeasti eräs Savonlinnan oopperakesän mielenkiintoisista ja suosituista vetonauloista Olavinlinnan oopperaesitysten rinnalla.

    Kilpailun ensimmäisen vuosikymmenen ajan ystävykset Timo Mustakallio ja Martti Talvela muodostivat tuomariston kahdestaan. Tuomariparivaljakon päätöksenteolle oli noina vuosina ominaista nopeus ja määrätietoisuus: Tuskin viimeisenä laulaneen kilpailijan viimeiset sävelet olivat ehtineet vaientua, kun jo kuulutus kertoi tuomariston tulevan kertomaan kilpailun lopputuloksen. Paitsi nopeudestaan, tuomarikaksikko tuli tunnetuksi myös siitä, että kilpailusuorituksien kuuntelu ja arviointi tehtiin torilta hankitun mahtikokoisen mansikkalaatikon sisältöä tyhjentäen.

    Mustakallion ja Talvelan päämääränä oli löytää jokaisen kilpailun lahjakkain ja kehityskelpoisin laulaja, ei välttämättä juuri sillä hetkellä paras ja valmein. Joskus tuomareiden päätöksiä jopa hieman kummeksuttiin, mutta useimmiten kilpailua seuranneet vuodet todistivat epäilyt turhiksi. Lähes kaikki ensimmäisen vuosikymmenen voittajat työllistyivät nopeasti oopperataloihin eri puolille Eurooppaa. Vuoden 1975 voittajan, Walton Grönroosin tilanne oli melkein kuin elokuvakäsikirjoituksesta: hän allekirjoitti sopimuksen Berliinin Deutsche Operiin heti kilpailun jälkeen!

    Tuomaristo on puhunut, pulinat pois -periaatteen konkretisoi Timo Mustakallio itse eräänä kesänä äärimmäisen selkeästi ja yksinkertaisesti. Saavuttuaan ilmoittamaan kyseisen kilpailun lopputulosta hän totesi lyhyesti: ”Päätöksestä voidaan olla toistakin mieltä, mutta nämä ovat minun rahojani ja minä annan ne kenelle haluan!” Mikäli itse oikein muistan, tuona vuonna voittajaksi valittiin aiemmin lähinnä harmonikkamestarina tunnettu, vain hieman aiemmin klassiset lauluopinnot aloittanut tenori Raimo Sirkiä. Mustakallio-kilpailuvoiton jälkeen Sirkiän ura urkeni hyvin nopeasti Kielin ja Dortmundin oopperoiden kautta Suomen kansallisoopperaan ja Deutsche Oper am Rheiniin, Savonlinnan Oopperajuhlien pitkäaikaiseksi vakiosolistiksi ja sittemmin Oopperajuhlien taiteelliseksi johtajaksi. 

    Timo Mustakallion kuolema marraskuussa 1984 muutti luonnollisesti myös laulukilpailun perusluonnetta merkittävästi, vaikka hänen lähiomaisensa perustivatkin v. 1986 Timo Mustakallio -säätiön laulukilpailuperinnettä jatkamaan. Kisan perustaja oli kuitenkin lopullisesti poissa tuomaristosta, eikä Martti Talvelakaan enää tuomaritehtäviin palannut. Siitä eteenpäin tuomariston kokoonpano on vaihdellut sekä henkilöittensä että jäsenistön lukumäärän osalta, eikä voittajankaan seuloutuminen muista finalisteista ole ihan 70-luvun nopeudella sujunut. Savonlinnan Oopperajuhlien taiteellinen johtaja on useimmiten johtanut myös Mustakallio-tuomaristoa ja hänen lisäkseen päätöstä on ollut tekemässä 1-3 oopperamusiikin ammattilaista; pääosin laulajia, mutta joskus myös kapellimestareita. Ensimmäinen nainen Mustakallio-kisan tuomaristossa oli Ritva Auvinen kesällä 1985.

    Laulukilpailun 16 ensimmäistä vuotta se järjestettiin vuosittain. 1980-luvun lopulle tultaessa kilpailutoimikunta huomioi kuitenkin sen, että ihan joka kesä laulajien yleistaso ei ollut toivotun korkea. Tilanteeseen reagoitiin muuttamalla kilpailuväliksi kaksi vuotta. Merkittävän lisäarvon kilpailuun toi Savonlinnan Oopperajuhlien valtuuston kunniapuheenjohtajan Eero Rantalan perustama rahasto, josta on kesästä 1991 lähtien myönnetty toinen apuraha, ikään kuin kilpailun kakkospalkinto, sekin hyvin merkittävän suuruinen. Mustakallio-kilpailun palkinnot, tai oikeammin apurahat ovat itse asiassa rahallisesti varsin huomattavat: voittajalle 15 000 euroa ja kakkoselle, Rantala-apurahan saajallekin 10 000 euroa.

    Timo Mustakallio -laulukilpailulle luonteenomaista on sen nopea tempo (melkein joka vuosi kilpailu on käyty yhden päivän aikana) ja laulettavan ohjelmiston aika suppea määrä. Sekä alku- että loppukilpailussa lauletaan pianosäestyksellä yksi laulu (lied tai vastaava) ja yksi ooppera-aaria. Koko kilpailuohjelmistoksi riittää siis neljä numeroa, ei enempää. Joidenkin muiden kilpailujen sijaan nyt ei siis kysytä mahdollisimman monipuolista eri tyylikausien tuntemista ja hallintaa tai arvioida useamman laulukielen ääntämistä. Ainakin periaatteessa kilpailun voi nykyäänkin voittaa aiemmin mainitsemani Raimo Sirkiän tavoin vasta opiskelujensa alkutaipaleella oleva lahjakkuus, jolla ei ole vielä kovin laajaa ohjelmistoa repertuaarissaan. Tämäkin osaltaan kertoo Mustakallion ja Talvelan perusajatuksesta: kilpailun avulla ei välttämättä haeta täydellistä osaamista, vaan lahjakkuutta, jonka äänessä on jotain sellaista, josta on lupa odottaa isoja asioita tulevaisuudessa.

    Ja kyllähän useimmat Mustakallio-palkitut ovatkin vastanneet tuomariston odotuksiin kiitettävällä tavalla: suurin osa apurahan saajista on tehnyt ammattiuran oopperanäyttämöillä, useimmat heitä myös kansainvälisen uran. Merkillepantavaa on myös se, että kolmesta voittajasta (Walton Grönroos, Raimo Sirkiä ja Jorma Silvasti) on myöhemmin tullut Savonlinnan Oopperajuhlien taiteellinen johtaja. Aika näyttää saako tämä perinne jatkoa. Jos näin käy, olisiko tuolloin jo naisjohtajan vuoro? Tähän mennessä yhteensä 44 palkitusta (mukana myös Eero Rantala -apurahat) 29 on ollut naislaulajia. Onhan siinä ainesta, mistä valita…

  • 16.4.2019 9.55

    On todettu, että vaikka Wolfgang Amadeus Mozart (1756-1791) ei olisi säveltänyt mitään muuta kuin oopperaa, hän olisi jäänyt musiikin historiaan eräänä sen merkittävimmistä lahjakkuuksista. Kuten kaikki hyvin tiedämme, Mozartin sävellysluettelo on parinkymmenen oopperan lisäksi hämmästyttävän laaja ja monipuolinen ottaen huomioon säveltäjän melko varhaisen kuoleman. Ihmelapsi-Wolfgangin jo elämänsä ensimmäisen vuosikymmenen aikana alkanut tuotanto pitää sisällään melkeinpä kaikki tuon ajan olennaiset sävellysmuodot ja -tyypit. 

    Oopperoiden lisäksi Mozart sävelsi sooloteoksia, kamarimusiikkia, konserttoja ja sinfonioita sekä tietenkin myös kirkkomusiikkia, olihan hänen ensimmäinen ja lopulta ainoa vakituinen työnantajansa Salzburgin arkkipiispa. Salzburgin työvuosina (1773-1781) sävelletty kirkkomusiikki käsittää mm. useita messuja, perinteiseen viisiosaiseen messumuotoon ja -tekstiin tehtynä. Teokset olivat pääosin missa brevis (lyhyt messu) -tyyppisiä n. puolen tunnin mittaisia kokonaisuuksia, eivätkä ne kuulu Mozartin keskeiseen tuotantoon muutamaa poikkeusta (mm. ”Kruunajaismessu”) lukuun ottamatta. Arkkipiispalle sävelletty musiikki tuntuu todellakin olleen tuolloin vasta aikuistuvan säveltäjämestarin pakkopullaa.

    Savonlinnan Oopperajuhlien ensi kesän ohjelmistossa oleva Messu c-molli ei kuulu noiden edellä mainittujen kirkkoteosten joukkoon. Toistuvien työnantajansa kanssa käytyjen riitojen jälkeen Mozart irtisanoutui Salzburgin työpaikastaan, muutti Wieniin, rakastui, meni naimisiin ja sai uudessa kotikaupungissaan heti melkoista menestystä uusimman oopperansa (Ryöstö seraljista v. 1782) ansiosta. Samoihin aikoihin hän oli myös alkanut kirjoittaa uutta musiikkia messutekstiin. Historiankirjat eivät ihan tarkasti pysty kertomaan varsinaista syytä uuden messumusiikin säveltämiselle, mutta tosiasia on se, että kun Mozart syksyllä 1783 palasi Salzburgiin tuoreen vaimonsa Constanzen kanssa, hän toi mukanaan puolivalmiin messun, joka sellaisenaan siellä myös esitettiin. 

    On arveltu, että Mozart kenties halusi uuden, vaikkakin vain osittain valmiina olevan sävellyksen avulla lepytellä isäänsä, joka ei ollut antanut pojalleen avioliittolupaa. Toisen teorian mukaan uutta messua olisi alettu säveltää erityisesti Constanzea ajatellen, olihan tämä ilmeisen lahjakas ja taitava sopraanolaulaja ja lauloi sopraano-osuudet myös Salzburgin kantaesityksessä. Voihan myös olla, että Mozartin tarkoituksena oli tämän musiikin avulla esitellä vaimonsa musiikilliset taidot paitsi isälleen, myös muille salzburgilaisille.

    Niin tai näin, merkillepantavaa kuitenkin on nimenomaan sopraanolle kirjoitetun musiikin olennaisen tärkeä osuus messukokonaisuudessa. Molemmat laajat soolonumerot, Laudamus te ja Et incarnatus est ovat mitä hienointa Mozart-musiikkia ja on helppo kuvitella, että nuori ja oletettavasti ainakin tuolloin vieläkin tosirakastunut Mozart sävelsi ne vaimonsa lauluääntä ja sen mahdollisuuksia ajatellen. Jos tämä pitää paikkansa, on todettava ihan yksikantaan, että Constanze (os. Weber) oli teknisesti taitava ja laajaäänialainen sopraano, sen verran haastavaa materiaalia varsinkin viimemainittuun numeroon Mozart on sopraanolle kirjoittanut. 

    Kuten tuli jo todettua, Salzburgin kantaesityksen aikaan Messu c-molli oli pahasti keskeneräinen ja sellaiseksi se myös jäi. Vaikka Mozart täydensikin sävellystään myöhemmin, ei siitä koskaan tullut valmista, koko messutekstikokonaisuutta sisältävää teosta. Kuten säveltäjämestarin viimeiseksi jäänyttä sävellystä, Requiemia, myös c-molli-messua on täydennetty ja orkestroitu myöhemmin, mutta kyllähän se messumuotoa ajatellen torso on ja sellaisena pysyy: uskontunnus, Credo, on kirjoitettu vain noin puoliväliin saakka ja viimeinen, Agnus Dei -osa puuttuu kokonaan. 

    Samoin musiikillisesti, paitsi puutteellista orkestraatiota, myös solistiosuuksia ajatellen teos tuntuu keskeneräiseltä. Aiemmin mainittujen sopraanosoolojen (mukana myös yksi kahden sopraanon duetto) keskeisyys korostuu myös siinä, että mieslaulajille Mozart ei ehtinyt kirjoittaa kokonaisuuteen kovinkaan paljoa. Bassosolistin osuus on suorastaan epäkiitollinen, onhan hän mukana ainoastaan teoksen päättävässä Benedictus-solistikvartetissa, eikä tenorillakaan ole yhtä tertsettoa enempää laulettavaa.

    Kaikkine puutteineenkin Messu c-molli on musiikillisesti aivan upea teos, joka Requiemin rinnalla on lunastanut paikkansa Mozartin suosituimpien ja eniten esitettyjen kirkkomusiikkisävellysten joukossa. Se, mitä Mozart jälkeensä tämän teoksen osalta jätti, ja jota myöhemmät sukupolvet ovat viimeistelleet, on kuulijan kannalta todella nautinnollista vastaanotettavaa. Vaikka soolonumerot ovatkin olennaisia, kyllähän kirkkomusiikkiteosten keskiössä ovat myös kuoro-osuudet ja kylläpä kuorolle onkin kirjoitettu hienoa, haastavaa, mutta myös äärimmäisen kiitollista laulettavaa. Sekakuoron 4-ääninen peruskokoonpano laajenee usein viisiääniseksi tai 8-ääniseksi kaksoiskuoroksi. 


    Ensikesäinen c-molli-messun esitys lauletaan ja soitetaan 30 vuotta sitten kuolleen entisen taiteellisen johtajamme Matti Talvelan muistoksi ja tullee toteutukseltaan olemaan niin upea, kuin se yleensä ottaen ”savonlinnalaisin” voimin mahdollista on. Konserttipaikkana erityisesti Talvelalle niin tärkeä Kerimäen jättimäinen puukirkko, kuorona Savonlinnan Oopperajuhlakuoro, orkesterina Savonlinnan Oopperajuhlaorkesteri, solistikvartetti Tuuli Takala, Marjukka Tepponen, Jussi Myllys ja Sami Luttinen on todellista suomalaista kärkikaartia ja kapellimestarina erityisesti viime aikoina monella tavoin vahvasti esillä ollut monilahjakkuus Jaakko Kuusisto. Aika täydellistä, sanoisin!

    Oman kuriositeettinsa messun esitykselle antaa myös se tosiseikka, että kaikki neljä solistia ovat Savonlinnan Oopperajuhlakuoron entisiä laulajia. Komea todiste siitä, että SOJK todellakin on solistihautomo, jollaiseksi sen aiemmassa blogissani olen nimennyt.

    Itse odotan tältä esitykseltä todella paljon, omassa kesäkalenterissani se on eittämättä eräs festivaalikautemme musiikillisia kohokohtia. Erityisen kiinnostavaa on kuulla viimekesäisiä Faust-produktiomme Margaretoja, Tuulia ja Marjukkaa yhdessä ja mm. sitä, miten heidän helisevät sopraanonsa sulautuvatkaan toisiinsa Domine-osassa. 

    Ja jos joku kuuntelutärppi tämän konsertin tiimoilta pitää vielä antaa, on se ehdottomasti tuo Mozartin oletettavasti Constanze-vaimolleen säveltämä Et incarnatus est -osa. Vaikka säveltäjä itse kenties olisikin viimeistelyssään (jos siis teoksen olisi viimeistellyt) orkestroinut kyseisen osan jotenkin täyteläisemmäksi, on sen nykyinen, aika ohut soitinnus hieno tilaisuus neljän taitavan solistin; sopraanolaulajan, huilistin, oboistin ja fagotistin yhteistyölle. Sitä, kuinka taitavasti Mozart tässä osassa onkaan sulauttanut lauluäänen osaksi puupuhaltimia, ei voi kuin ihailla.

    Jos teosta ei tunne entuudestaan, jo pelkästään tuo osa kannattaa kuunnella vaikkapa osana pääsiäisen viettoa. Kuunnella, vaikuttua, ihastua ja päättää sitten tulla kuuntelemaan tuo sama elävänä esityksenä ensi kesänä Kerimäen kirkkoon. Et incarnatuksen kahdeksanminuutisen lisäksi kun tarjolla on niin paljon muutakin, ja kuten on tullut jo todettua: ihan ihaninta Mozartia.

Kurkista kulisseihin

Tervetuloa tutustumaan Savonlinnan Oopperajuhlien OOPPERAA-blogiin. Tähän blogiin kirjoittaa ihmisiä eri puolilta Oopperajuhlien organisaatiota: ympäri vuoden työskenteleviä ja myös kesäajan kausityöntekijöitä.

Oopperajuhlat järjestetään ensi kesänä 5.7.-3.8.2013. Seuraa kuinka juhlavuoden valmistelut etenevät eri rintamilla talven, kevään ja kesän aikana huipentuakseen sitten heinäkuuhun 2013.

Oopperajuhlien henkilökunnalla on ollut myös henkilökohtaisia blogeja, joihin voit tutustua oikean laidan linkeistä.
Savonlinnan Oopperajuhlien sivuilla käytetään evästeitä käytön optimoimiseksi. Lue lisää. Voit estää evästeiden käytön selainasetuksista.
OK