OOPPERAA - Savonlinnan Oopperajuhlien ryhmäblogi

  • 28.2.2019 9.44

    Gioachino Rossini (1792-1868) mainitaan usein ensimmäisenä, kun luetellaan italialaisen oopperataiteen ehkä kaikkein hedelmällisimmän ajanjakson, romantiikan tyylikauden merkittäviä säveltäjiä. Monesti esille nostetaan ainakin viisi tärkeää nimeä, joita ovat Rossinin lisäksi Gaetano Donizetti, Vincenzo Bellini, Giuseppe Verdi ja Giacomo Puccini. Kaikki he ovat jääneet oopperakirjallisuuden historiaan useiden edelleen suosittujen mestariteostensa ansiosta. 

    Edellä mainitusta viisikosta varsinkin Rossinille ja Donizettille oopperoiden säveltäminen tuntui olevan erityisen helppoa ja nopeaa; uusia kantaesityksiä syntyi nopeimmillaan kuukauden, kahden välein. Osin moiseen työskentelytahtiin vaikutti toki myös se, että tuon ajan tapojen mukaisesti molemmat hyödynsivät uusissa teoksissaan jo aiemmin sävellettyä materiaalia, aarioita ja laajempiakin kohtauksia, vain tekstiä uuteen librettoaiheeseen sopivaksi muokaten.

    Vuonna 1816 kantaesityksensä saanut koominen ooppera (melodramma buffo) Il barbiere di Siviglia, Sevillan parturi on Rossinin neljänkymmenen oopperan kokonaistuotannosta seitsemästoista. Aiemmin säveltämiensä teosten ansiosta hän oli tuolloin jo saavuttanut vankan suosion paitsi kotimaassaan, myös muualla Euroopassa. 

    Sevillan parturin libretto perustuu ranskalaisen kirjailijan Pierre-Augustin Caron de Beuamarchais’n näytelmään, joka oli sävelletty oopperaksi jo muutaman kerran aiemminkin; aikansa tunnetuin versio oli Giovanni Paisiellon tekemä ja myös Rossinin hyvin tuntema. Beaumarchais’n kolme Figaro-aiheista näytelmää olivat innoittaneet oopperasäveltäjiä enemmänkin, tärkeimpänä esimerkkinä Wolfgang Amadeus Mozartin v. 1786 säveltämä näytelmätrilogian toinen osa, Figaron häät. 

    Vanhempien mestareiden teosten suosio ei kuitenkaan pelottanut Rossinia, vaan hän tarttui tähän suosittuun aiheeseen ja sävellystyöhön ryhdyttyään teos syntyi hänelle tyypilliseen tapaan sujuvasti ja nopeasti, legendan mukaan jopa 13 päivässä. Ja vaikka Sevillan parturin kantaesitys Roomassa ei ihan onnellisimpien tähtien alla sujunutkaan, teos osoittautui hyvin nopeasti todelliseksi yleisönsuosikiksi ja sitä alettiin esittää ympäri oopperamaailman. Edelleenkin se on Rossinin oopperoista suosituin ja esitetyin.

    Tyylillisesti Sevillan parturi nojaa vielä vahvasti klassisen kauden italiaiseen oopperaperinteeseen. Siinä on siis runsaasti cembalosäestyksellisiä resitatiiveja, joiden aikana tarinaa viedään vauhdikkaasti eteenpäin. Varsinkin aarioiden aikana juonen eteneminen puolestaan pysähtyy johonkin tiettyyn tunnelmaan tai ajatukseen ja niiden keskeisenä rakennusaineina ovat jo barokkiaikana vahvasti esillä olleet erilaiset musiikilliset korukuviot, koloratuurit. Vaikka Sevillan parturi usein luokitellaankin varhaisromanttiseksi oopperaksi, se on musiikillisesti lähempänä Mozartia kuin esim. Verdiä. Figaron häistä Sevillan parturiin on melkeinpä sama määrä vuosia kuin Parturista Nabuccoon (kantaesitys 1842), mutta Verdin dramaattisen intohimoinen sävelkieli ja ilman resitatiiveja etenevä musiikillinen tarinankerronta on Figaron häihin ja Sevillan parturiin verrattuna kuin täysin eri maailmasta. 

    Jos Mozart ja hänen libretistinsä Lorenzo Da Ponte sisällyttivät Figaron häiden tekstiin koomisten ainesten lisäksi tummempiakin sävyjä, Rossinin ja libretisti Cesare Sterbinin yhteistyön tulos on aika klassinen buffo-ooppera. Kreivi Almavivan ja Rosinan rakkaustarina saa siis täyttymyksensä monien kommellusten, sekaannusten, väärinkäsitysten, valepukuihin pukeutumisten ja muiden farssinomaisten tapahtumien kautta. Melkeinpä kaikki keskeiset roolihenkilöt; Almaviva, Rosina, Figaro, Bartolo, Basilio ja Berta ovat enemmän tai vähemmän karikatyyrihahmoja, jos heitä vertaa merkittävän paljon moniulotteisempiin samannimisiin Figaron häät -oopperan henkilöihin.

    Sevillan parturi ja Figaron häät, näytelminä kronologisesti siis tässä järjestyksessä, ovat joka tapauksessa mainio pari oopperakirjallisuudessa, niin paljon niillä ainakin minun mielestäni on yhteistä, paitsi roolihenkilöidensä, myös musiikkinsa takia. Tottahan toki molemmilla mestareilla on oma tunnistettava sävelkielensä, eikä Rossini varmastikaan pyrkinyt Mozartia matkimaan, vaikka hän wieniläismestarin musiikin hyvin tunsikin ja sitä arvosti. ”Hän oli nuoruuteni ihanne, kypsien vuosieni epätoivon aihe ja vanhuuteni lohtu” on Rossini suhteestaan Mozartiin tiettävästi lausahtanut. Olisi todella mielenkiintoista joskus kuulla ja nähdä nämä teokset peräkkäisinä iltoina (peräkkäin saman päivän aikana voisi olla vähän liian kova pala sekä esittäjille että kuulijoille) samalla lavalla, samoissa puvuissa ja lavastuksissa, saman ohjaajan työstäminä. Laulajia toki pitäisi hieman vaihtaa, koska esim. Almaviva on Mozartin teoksessa baritoni ja Rossinilla tenori, mutta sopivan samankokoisin solistein samalla tavalla maskeerattuina tämäkään ei olisi mikään ongelma.

    Oletan, että näin lienee joskus jossain tehtykin, niin itsestään selvältä tämä ajatus tuntuu. Mutta jos ei ole, oheinen idea on vapaasti hyödynnettävissä. Pitääkin keskustella asiasta tulevan taiteellisen johtajamme Ville Matvejeffin kanssa… Noh, ehkäpä tämä teospari ei kuitenkaan ole sellaista Olavinlinnan perusohjelmistoa, että ne molemmat saman festivaalikauden aikana meillä esillä tulevat olemaan, eivät ainakaan omina tuotantoina.

    Figaron häät on ollut Oopperajuhlien ohjelmistossa vierailutuotantona parikin kertaa, mutta tuleva kesä on se ensimmäinen, jolloin Sevillan parturipuoti pystytetään Olavinlinnan lavalle, lavastaja Antti Mattilan piirustusten mukaisesti. Sevillan parturin myötä myös Savonlinnan Oopperajuhlien ohjelmistohistorian säveltäjäluettelo saa uuden nimen, yhtään Rossini-oopperaa ei Oopperajuhlilla ole aiemmin kuultu eikä nähty. Ohjelmistossamme on kaiken kaikkiaan hyvin harvoin ollut tarjolla koomista oopperaa, omana tuotantona Olavinlinnassa ei oikeastaan koskaan aiemmin. Siksikin Il barbiere di Siviglian ensi-iltaan kohdistuu erityisen suurta odotusta ja mielenkiintoa. Ohjaaja Kari Heiskanen on luvannut meille aidon farssin kaikkine siihen liittyvine tykötarpeineen. Mitä tämä lupaus sitten käytännössä tarkoittaneekaan, sen näemme ja kuulemme heinäkuussa.

  • 25.1.2019 11.15

    Savonlinnan Oopperajuhlakuoron riveissä on festivaalin toisesta tulemisesta, vuodesta 1967 lähtien ollut oikeastaan aina nuoria laulunopiskelijoita, jotka ovat kehittymässä kohti solistiuraa. Monille SOJK-vaihe on saattanut olla jopa käänteentekevä kokemus, se viimeinen iso hyppäys opiskelijasta solistitehtäviin.


    Vuoden 1967 kuorossa lauloivat mm. Jorma Hynninen ja Matti Salminen. Viimemainittu sai jo tuolloin pientä esimakua tulevasta, Fidelio-oopperan 2. vangin muutaman repliikin soolo-osuuden myötä. Oheinen kuva vuoden 1968 Trubaduurin kuorolaisista Azucenaa laulaneen Raili Kostian taustalla esittelee meille Hynnisen ja Salmisen lisäksi myös kolmannen tulevan Savonlinnan ja Kansallisoopperan vakiosolistin, Jorma Falckin.

    Kuoromiehet Raili Kostian takana: Salminen, Hynninen ja Falck. 
    Savonlinnan Oopperajuhlien nykyinen taiteellinen johtaja, suomalaisista tenorilaulajista kaikkein komeimman kansainvälisen uran tehnyt Jorma Silvasti tuli Savonlinnan oopperakuoroon (kuoron tuolloinen virallinen nimi) ensimmäisen kerran kuusitoistavuotiaana koulupoikana Sallisen Ratsumiehen kantaesityskesänä v. 1975. Sibelius-Akatemian lauluopintojen alkaessa viisi vuotta myöhemmin Jorma oli siis jo rutinoitunut oopperakuorolainen, eikä olekaan ihme, että lauluopinnot Helsingissä jäivät yhteen lukukauteen ammattilaisuran käynnistymisen myötä. Ensin kiinnitys Kansallisoopperan, sitten Frankfurtin oopperan kuoroon, ensimmäinen solistikiinnitys Krefeldin oopperaan, paluu Savonlinnaan ja Timo Mustakallio -laulukilpailun voitto 1982. Siitä vielä vuosi ja Jorma oli valmis, 24-vuotiaana, laulamaan Taikahuilun keskeistä tenoriroolia, Taminoa, jonka hän omien sanojensa mukaan oli kuorovuosinaan oppinut ulkoa Kimmo Lappalaista kuunnellessaan.
    7. mieskuorolainen vasemmalta, lippalakkipäinen poika: Kyllä, se on Jorma Silvasti omaksumassa solistilaulamisen mallia Heikki Toivaselta.
    Jorma Silvastin urakehitys oli toki suoraviivaisen nopea, mutta muuten ei siis lainkaan poikkeuksellinen. Koska itse lauloin Oopperajuhlakuorossa yhtäjaksoisesti yli 20 vuotta ja senkin jälkeen organisaation muihin töihin siirryttyäni olen ollut tiiviissä yhteydessä kuoroon, olen päässyt kirjaimellisesti vierestä seuraamaan useita vastaavia tapauksia. Juha Kotilainen ja Jukka Rasilainen tulivat kuoroon vuotta minua myöhemmin, Jyrki Korhonen siitä parin vuoden kuluttua ja sitten vuosi toisensa jälkeen uusia nuoria kasvoja, jotka yhden tai muutaman kuorovuoden jälkeen poistuivat niistä ympyröistä. Joku lähti ulkomaisille lavoille, joku kiinnitettiin Kansallisoopperaan ja itse asiassa aika moni palasi jonkun vuoden kuluttua takaisin Olavinlinnaankin, nyt solistitehtävissä. Raimo Sirkiä, Ulla Sippola, Lilli Paasikivi, Timo Kuusisto, Anna-Kristiina Kaappola, Heikki Kilpeläinen, Aki Alamikkotervo, Juha Riihimäki, Ritva-Liisa Korhonen, Petri Lindroos, Jussi Myllys, Sami Luttinen, Laura Nykänen, Juha Uusitalo… Muun muassa heidät kaikki minä opin tuntemaan ensin kuorokavereina Olavinlinnan lavalla, myöhemmin vasta solisteina.

    Jo pelkästään kotimaisten laulukilpailujen osallistujalistoja, usein myös palkittujen luetteloa katselemalla Savonlinnan Oopperajuhlakuoron merkitys solistihautomona korostuu. Oopperajuhlien yhteydessä järjestettävän Timo Mustakallio -laulukilpailun palkituissa kyseinen teema nousee jopa poikkeuksellisen vahvasti esiin. Edellä mainituista löytyvien Mustakallio-menestyjien lisäksi mm. Laura Pyrrö, Marjukka Tepponen, Miina-Liisa Värelä, Markus Nieminen, Jussi Merikanto, Hanna Rantala, Alina Heikkilä (nyk. Koivula), Tuuli Takala, Pihla Terttunen ja Markus Suihkonen ovat kaikki entisiä SOJK-laulajia.

    Myös tämänvuotisia Lappeenrannan laulukilpailuja seurasin jopa hieman ylpeänä, olivathan mm. kaikki semifinaaliin selviytyneet mieslaulajat ”meikäläisiä”, naisten finaalissa heitä oli kolme: jo mainitun Alina Koivulan lisäksi Annika Leino ja Irina Nuutinen, joka jatkaa kuoron riveissä myös ensi kesänä.

    Eikä SOJK ole ollut solistihautomo pelkästään suomalaisille nuorille laulunopiskelijoille. Jo neljännesvuosisadan ajan Savonlinnan Oopperajuhlakuoro on ollut kansainvälinen ryhmä, enimmillään sen riveissä on saman kauden aikana laulanut kuorolaisia kolmestatoista eri maasta. Suomalaisten laulajien lisäksi suurin ryhmä on tullut etelästä, Eestistä. Niinpä kun viime syksynä piipahdin Estonia-teatterissa nauttimassa kyseisen oopperatalon ja José Curan yhteistyön tuloksena syntynyttä Lännen tyttö -oopperaa, oli mukava katsella lämpiössä talon solistien kuvagalleriaa. Kuvaston uusimpina jäseninä komeilivat tutut kasvot: tenori Mehis Tiits ja basso Raiko Raalik, jotka molemmat lauloivat vielä viime kesänä Olavinlinnassa kuorolaisina. Toistaiseksi merkittävimmän kansainvälisen uran tehnyt eestiläinen entinen SOJK-laulaja on eittämättä kaikki keskeisimmät eurooppalaiset oopperanäyttämöt valloittanut Ain Anger. Siinä on upea basso, jonka paluuta Olavinlinnaan ainakin minä mieluusti toivon ja odotan!
    Uusia solistikuvia Estonia-teatterin lämpiön seinällä.
    Miksi Savonlinnan Oopperajuhlakuorosta on muodostunut mainitun kaltainen nuorten laulajien koulutuskeskus? SOJK on ainakin Suomessa ainutlaatuinen kasvu- ja kehitysympäristö nuorelle laulajalle. Missään muualla maassamme ei kenties parikymppinen, vasta opintojensa alkutaipaleella oleva laulunopiskelija pääse niin syvästi sisälle huippuluokan oopperantekemisen ytimeen! Suuri lava, upea akustiikka, Olavinlinnan ainutlaatuinen tunnelma, kansainvälisen tason produktiot mestariohjaajineen ja -kapellimestareineen, ja ennen kaikkea: merkittäviä kansainvälisiä lavoja kiertävät maineikkaat laulajat yhdistettynä nuoriin tulokkaisiin. On ihan selvää, että tämä ympäristö antaa nuorille laulajille jotakin sellaista, jota ei minkään musiikkikorkeakoulun laulutunneilta tai opiskelijaproduktioista löydä. Ilta illan jälkeen sekä harjoitus- että esityskaudella he pystyvät imemään vaikutteita laulutaiteen korkeimmalta tasolta. Ääniluokasta ja -tyypistä riippumatta nuorille opiskelijoille ”lauletaan eteen” sellaista mallia, josta kannattaa ottaa oppia ja jota kohti omaa laulamistaan suunnata. Jorma Silvastin Taminon roolin opiskelu Kimmo Lappalaisen johdolla (Lappalaisen sitä itse tietämättä) on tästä konkreettinen esimerkki.

    Hyvin todennäköisesti Savonlinnan Oopperajuhlakuoron tämänvuotisessakin kokoonpanossa laulaa joku tulevaisuuden oopperasolisti. Osa nykyisistä kuorolaisista on jo tähän mennessä laulanut rooleja niin Kansallisoopperassa, Estonia-teatterissa kuin hieman pienemmissä produktioissa ”maakunnissa”. Jorma Silvastin linjauksena on ollut miehittää mahdollisuuksien mukaan kesän tuotantoja niin, että joitakin rooleja annetaan nimenomaan nykyisten kuorolaisten laulettavaksi. Näin on myös tulevana kesänä, jolloin kaikissa kolmessa omassa tuotannossamme tullaan kuulemaan solisteja kuoron riveistä. Hieno periaate, jossa Jorma jatkaa Savonlinnan Oopperajuhlien menneiden vuosikymmenien perinnettä, ja joka omalta osaltaan pitää huolta siitä, että SOJK:n rooli solistihautomona säilyy!
    Savonlinnan Oopperajuhlakuoron kauden 2019 1. kuoroleirillä bassojen eturivin laitimmaisena Henri Uusitalo: Kansallisoopperan roolidebyytti (Vanginvartija Toscassa) tehty, Lappeenrannan laulukilpailujen semifinaaliin ylletty, mutta tuleva kesä tehdään töitä Olavinlinnassa kuorolaisena.

  • 17.12.2018 10.38

    Ihan ensiksi pitää tehdä henkilökohtainen tunnustus: minä en ole oikeastaan koskaan ollut mikään suuri operettifani, en varsinkaan nuorempana. Oopperan kevytkenkäisemmän pikkusisaren musiikillinen maailma ei avautunut millään tavalla kiinnostavana siinä itäsuomalaisessa kasvuympäristössä, jossa myös musiikilliset mieltymykseni kehittyivät. 

    Oopperan vaikutuspiiriin sen sijaan jouduin/pääsin jo lapsuusvuosina, kun olin todistamassa Savonlinnan Oopperajuhlien uutta alkua festivaalin kuorossa tuolloin laulaneiden vanhempieni välityksellä. Ja kun sitten juuri sopivan ikäisenä, kaikenlaisille vaikutuksille alttiina, teini-iän ensimmäisiä vuosia elävänä tuli koettua Aulis Sallisen Ratsumies-oopperan kantaesitys, oli se sitten menoa: ooppera viekoitteli ja vei mukanaan vastustamattomasti. Jo parin vuoden kuluttua tuosta olin vaihtanut sellonsoitto-opintoni yksinlauluun ja liittynyt vanhempieni esikuvan mukaisesti Savonlinnan Oopperakuoroon, joka tuolloin vielä koostui pääosin paikallisista laulunharrastajista.

    Operetti jäi minulle merkittävän paljon etäisemmäksi ja vaikka tunnetuimmat operettiteemat olivatkin tavalla tai toisella jotenkin tutuiksi tulleet, pidin kyseistä musiikkiteatterin lajia enemmän tai vähemmän historiallisena kaikuna menneisyydestä ja pikkusievänä keskieurooppalaisena hömppänä. Ne laulajat, jotka eivät pärjänneet oopperalavalla siirtyivät laulamaan operettia ja eihän varsinkaan Suomessa kukaan edes yrittänyt esittää operettia kunnianhimoisesti ja korkeatasoisesti. Näin kuvittelin ja luulin.

    Noh, myöhemmin olen toki oppinut ymmärtämään olleeni aika lailla hakoteillä, mutta eihän sitä voi tietää, jos ei tiedä… 

    Jonkinlaisen herätyksen koin sitten 1980-luvun puolivälissä, kun sattumoisin tuli katsottua ja jopa nauhoitettua (VHS-kasetille, luonnollisesti) televisiosta Johann Straussin operetti Die Fledermaus, Lepakko. Tuo kyseinen televisiointi oli taltioitu Royal Opera Housen lavalta Lontoosta ja erityistä kiinnostusta tunsin siihen sen takia, että pääsolisteina, Eisensteinina ja hänen vaimonaan Rosalindena lauloivat kovasti ihailemani oopperatähdet, Hermann Prey ja Kiri Te Kanawa. Lisämausteen uteliaisuuteeni toi myös se tosiasia, että orkesterimontussa kyseistä esitystä kapellimestaroi Placido Domingo.

    Tuon televisiotaltioinnin myötä tulin kokeneekseni jonkinlaisen ahaa-elämyksen. Yllätyksekseni huomasin pitäväni sekä tuotannosta että varsinkin teoksen musiikista. Eihän Straussin sävelkieli minulle suinkaan mitään vierasta ollut, Wienin filharmonikkojen uudenvuoden konsertti oli kuulunut perinteisiin lapsesta lähtien ja erityisesti Lepakon alkusoitto oli tuttu monestakin eri yhteydestä, samoin muutamat sen aarioista, mutta silti: vasta tuolloin, tämän esityksen ja näiden huippulaulajien tulkinnan myötä näyttämömusiikillinen näkökulmani laajeni merkittävästi ja lopullisesti. Mitä useammin VHS-nauhurissa Lepakkoa pyöritin, sen paremmalta se alkoi maistua.

    Ja vaikka Domingon tempot varsinkin alkusoitossa olivatkin aika persoonalliset ja hänen gestiikkansa muistutti enemmän miekkailua kuin pätevää orkesterinjohtoa ja vaikka Orlofskyn juhlissa yllättäen vierailikin Charles Aznavour ihan omana itsenään, kyseinen tuotanto hurmasi operettiskeptikonkin. Se oli upeasti laulettu, ohjauksessa oli meininkiä, hienoa tunnelmaa ja luontevalta tuntuvaa huumoria. Ja tietysti, mikä parasta, musiikki oli/on täynnä toinen toistaan tarttuvampia, jopa korvamadoiksi muuttuvia musiikillisia herkkupaloja; hienoja aarioita, säkenöiviä ensembleja ja upeita tanssinumeroita, sellaisia, joita vain valssikuninkaan sulkakynästä on voinut nuottipaperille siirtyä. Ja tietysti se fantastinen alkusoitto, se on ihan oma lukunsa. 

    Ainakin minun kohdallani kävi siis niin, että Johann Straussin Die Fledermaus toimi päänavaajana. Josko minusta ei tuon jälkeenkään tullut mitään intomielistä operettifania, niin Lepakko ainakin opetti minua ymmärtämään ja arvostaman kyseistä taidemuotoa paremmin kuin ennen. Ja vaikka olen sittemmin nähnyt ja kuullut muitakin operetteja sekä katsomossa että television ääressä, Lepakko tullee jatkossakin olemaan minun operettirankingissani se ehdoton ykkösteos.

    Die Fledermaus on niitä operetteja, jotka ovat vakiinnuttaneet asemansa maailman merkittävimpienkin oopperatalojen kantaohjelmistossa. Näin vuodenvaihteessa, erityisesti uudenvuodenaattona sen esityksistä on muodostunut monilla näyttämöillä suoranainen perinne. Tämäkin vuosi päättyy nimenomaan Lepakon tahdissa mm. Berliinissä (Deutsche Oper), Damstadtissa, Lausannessa, Bratislavassa, Budapestissa ja tietenkin Wienissä, Lepakon synnyinkaupungissa, jossa on mahdollisuus jopa valita: teos on tuona iltana sekä Wiener Staatsoperin että Volksoper Wienin ohjelmistossa. Viimemainittu tuotanto on luonnollisesti erityisen kiinnostava meille savonlinnalaisille ja kaikille Savonlinnan Oopperajuhlien ystäville, tuleehan se huipentamaan ensi kesän festivaalikautemme riehakkain samppanjaa pirskahtelevin tunnelmin.

    Todennäköisesti on niin, että aidoimmillaan Die Fledermausin valssirytmit sykkivät nimenomaan Wienissä, ja pelkkä ajatuskin niiden siirtämisestä keskelle Järvi-Suomen kesäistä keltasinivihreää hehkua, reilu 500-vuotisen kivilinnan pihalle saattaa tuntua täysin pähkähullulta ajatukselta. Vuosikymmenet ja toistasataa Savonlinnan Oopperajuhlilla esitettyä produktiota ovat kuitenkin todistaneet aina uudelleen sen tosiasian, että Olavinlinna ja sen maaginen akustiikka sopii kaikenlaiseen musiikkiin; sitä täydentäen, sen suorastaan huipentaen. Vaikka Lepakon libreton eräs keskeistä teemoista onkin ”onnellinen on ken unohtaa”, tämä vierailutuotanto kannattaa huomioida ja pitää mielessä. Aivan varmasti ne, jotka Lepakko-visiitin Olavinlinnassa kokevat, eivät sitä unohda!

Kurkista kulisseihin

Tervetuloa tutustumaan Savonlinnan Oopperajuhlien OOPPERAA-blogiin. Tähän blogiin kirjoittaa ihmisiä eri puolilta Oopperajuhlien organisaatiota: ympäri vuoden työskenteleviä ja myös kesäajan kausityöntekijöitä.

Oopperajuhlat järjestetään ensi kesänä 5.7.-3.8.2013. Seuraa kuinka juhlavuoden valmistelut etenevät eri rintamilla talven, kevään ja kesän aikana huipentuakseen sitten heinäkuuhun 2013.

Oopperajuhlien henkilökunnalla on ollut myös henkilökohtaisia blogeja, joihin voit tutustua oikean laidan linkeistä.
Savonlinnan Oopperajuhlien sivuilla käytetään evästeitä käytön optimoimiseksi. Lue lisää. Voit estää evästeiden käytön selainasetuksista.
OK